Hyräilyä. Kiikkutuoli keikahtelee. Hyräilyä. Aurinko on kiertänyt olohuoneen vasemman puoleisesta ikkunasta toiselle puolelle. Hyräilyä. Kiikkutuoli. Radio. Hyräilyä. Kahvia. Aurinkoa ei enää näy. Ihmettelyä. Kiikkutuoli. Kahvia. Hyräilyä.  

Siinä tunnelmia viereisestä huoneesta, oon vahtimassa dementoitunutta mummiani kaukana pohjoisessa, kun ukki lähti hoitamaan asioita. Oon ihan puhki, en ymmärrä kuinka ukki jaksaa tällasta päivä toisensa jälkeen. Kun ei voi mennä uloskaan. Voi olla mummo karkuteillä sen jälkeen.

AI ETTÄ. Olosuhteista huolimatta voin hyvin. Se otti miuhun yhteyttä! Meni puoltoista viikkoa. Ollaan tavattu nyt yhteensä 4 kertaa. Keskusteltu 4 kertaa. Näistä 2 kertaa kännissä ja 2 selvinpäin. Kaks viimeisintä, selvinpäin, oli hurmosta. Vaikka oltiin vaan ja kahviteltiin.

JA NYT SE OTTI YHTEYTTÄ vaikka sanoi, että tuskin ilmoittelee itsestään paitsi karmeessa kännissä. Mutta viime tapaamisella se sanoi myös, että "huomenna surettaa". Asutaan nimittäin eri puolilla Suomea. Ja se ainakin piti paikkansa, en oo miettiny pariin viikkoon mitään muuta. Pelkästään X:ää.

Sain vanhojen pukuasian hoidetuksi. Yksi huoli vähemmän. Syyslomaa viettelen. Jännittää. Tampere. Sydän halkeaa ens viikolla, meni miten meni... huhuu. Koulussa oli hymy perseessä niin, ettei keneltäkään jäänyt epäselväksi, että oon rakastunut.  Tähän väliin loistavaa lyriikkaa Dave Lindholmilta:

Pieni ja hento ote

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote - siinä kaikki

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla
Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään?
Miten niin jalat maassa? Oletko nähnyt kenenkään kävelevän ilmassa?
Pidän sinusta, siinä kaikki. Pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

Valoa ja pimeää, ei siinä ole mitään luonnotonta
Kummassakin laulussa hyvä tunne kasvaa ja kasvaa
En pidä siitä, että siirtyminen vaatii mahtavia tekoja
Sateen jälkeen hiekkatiellä kauneus hehkuu ja kumartaa syvään

 

Kuinka joku voi kirjoittaa noin kaunista tekstiä. En voi kuin ihailla. Ja pitää sydäntä kasassa.

Olispa tupakkaa. Ja kahvia. Coffee and cigarettes.

Selailin vanhoja valokuvia, joita löytyi mummolan kaapista. Ihmettelen, kuinka nopeasti aika kuluu, loppujen lopuksi. Ja sain kuulla, että 17-vuotias lapsuuden ystäväni odottaa lasta. Ja toinen on ilmeisesti mennyt naimisiin, ainakin sen sukunimi on vaihtunut. Ei kai sukunimeä huvikseen vaihdeta? 

Ja odotan viikonloppua.. Tampere.

Suru on katkeransuloista. Kuulin tai luin sen sanan jostakin, ja se kuvaa mielestäni surua parhaalla mahdollisella tavalla. On kaunista, kun joku kokee tuskaa tai surua, ikävää tai haaveilee itsensä kipeäksi.

Tällä hetkellä koen itseni melko surulliseksi. Tai lähinnä haaveilen kuten kaikki nuoret naiset;  eräästä, joka rakastaisi, mutta jonka kanssa rakastumisen hymyilevä tunne vatsanpohjassa säilyisi.

On tässä hyväkin puoli. Haikailun tunne yhdistettynä sopivaan musiikkiin (tässä tapauksessa Feist - 1234: KUUNTELE SE!!!) inspiroi minua maalaamaan kauniita rakkausaiheita, joita katsellessa ei-rakastuneet, eli epänormaalit ihmiset, voivat rauhassa pyöritellä silmiään.

 

Säälittävä syksy. Minne katosi päivät? Olen taas saatanan rakastunut. Jatkuvasti sydäntä raastava haaveilu on surullista pidemmän päälle. Kuuntelen Ultra Bran Villiviiniä ja masentaa. Ei. Ehkä vain vähän vituttaa. On syytäkin. Löysin ihanan nuoren miehen ja mutta tämä täydellisyys asuu yllättäen toisella puolella Suomea.

Vanhojentanssipuku on löytämättä. Kaupoissa ja vuokraamoissa ei ole enää kokoja. Kuulostaa varmaan naurettavalta valittaa isoista tisseistä? Se on ongelmani mekkoja hankkiessa. Kun ei mene se vitun vetskari kiinni.

 Eilen päätin lopettaa telkkarin katsomisen. Ei sillä, että olisin koskaan sitä kovin innostuneesti katsonutkaan, mutta lopetin siis kuitenkin. Tänään sorruin. Tulipa katsoin maailman paskimman näyttelijäjoukon miehittämää sarjaa, jota myös Salatuiksi Elämiksi kutsutaan. On toki hienoa, että sarjassa käsitellään monia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta on silti julmempaa, että nuorten vaikutusalttiisiin aivoihin tungetaan sellaista paskaa. Eikä kyseinen halpasaippua-aivosolujentuhoaja -ohjelma ole edes ainoa laatuaan. On myös liuta muita. Mikä virka on Big Brotherilla? Saada ihmiset, sekä osanottajat että katsojat, hukkaamaan kallisarvoista aikaansa tapittamalla mitäänsanomatonta paskanjauhantaa? Korvata ihmisten "ei ole mitään tekemistä"- olo tarjoamalla heille katseltavaksi muiden "ei ole senkään vertaa tekemistä" -fiilistä TV-lupamaksua ja sähkölaskua vastaan töllöstä? Pelkän seinän tuijottaminenkin on kehittävämpää. Eikä siihen yleensä tule edes riippuvuutta.

Lukisitte edes kirjoja, luuserit.